8.-19.7.2020

Paavo Halonen: Brutalistin Uni

Paa­vo Halo­nen: Karies, 2020. Kuvaa­ja: Ulla Kok­ki

Näyt­te­ly­ni on kevään 2020 aika­na tapah­tu­nei­ta mate­ri­aa­li­tör­mäyk­siä.

Kun Suo­mi siir­tyi val­mius­ti­laan, olin Joen­suus­sa pys­tyt­tä­mäs­sä näyt­te­lyä. Lii­kuin kes­kus­tan lähei­sis­sä met­sis­sä ja tör­mä­sin raken­nus­jät­tei­siin, beto­ni­va­lok­siin joi­den pin­taan oli kir­jau­tu­nut motii­ve­ja luon­nos­ta, leh­den kuva­jai­sia ja kiviä. Poi­min ne tal­teen.

Ava­jai­sil­lan jäl­keen näyt­te­ly ehti olla kak­si päi­vää auki, ja sit­ten maa­il­ma sul­keu­tui. Pala­sin Hel­sin­kiin ennen Uuden­maan sul­kua, vaik­ka tar­koi­tus oli ollut jää­dä Itä-Suo­meen, luon­toon. Nyt siel­lä ei ollut enää sijaa minul­le. Ei mah­dol­li­suut­ta majoit­tua, ei mah­dol­li­suut­ta tava­ta ystä­viä. Hel­sin­gis­sä jat­koin mate­ri­aa­lien keruu­ta lähiym­pä­ris­tön jät­tö­mail­ta ja raken­nus­työ­mai­den ros­ka­la­voil­ta. Luon­non­ma­te­ri­aa­lin parik­si on tul­lut ihmi­sen muo­vaa­ma, usein ros­kak­si luo­ki­tel­tu ele­ment­ti. Tämä mate­ri­aa­lien yhteen­tör­mäys tois­tuu lähes kai­kis­sa teok­sis­sa.

Bru­ta­lis­tin Uni –veis­tok­ses­sa lau­lu­jout­se­nen sulat uppoa­vat met­sään jäte­tyn beto­ni­sen tyy­nyn pin­taan.

Iho­ni on peh­meä –teos ker­too kos­ke­tuk­sen kai­puus­ta ja samal­la vie­raan pelos­ta, vaa­ras­ta. Työ­hans­kat on kerät­ty Kala­sa­ta­man kaduil­ta.

Vesi­pu­tous­ta­lo on moder­ni sei­ta, Joen­suun met­sis­tä ja Hel­sin­gin ran­noil­ta löy­ty­neen mate­ri­aa­lin yhdis­tel­mä.

Cobra 1 ja Cobra 2 ovat lei­kit­te­lyä vapail­la ja hal­li­tuil­la muo­doil­la, sat­tu­man ja jär­jes­tyk­sen eleil­lä. Mateen nah­ka ver­ho­aa beto­ni­rau­dan.

Rubus Saxa­ta­lis –teok­ses­sa läm­pö­pat­te­ri syl­kee hevo­sen­jouh­ta kuin mus­ta sydän sap­pea. Sol­mu on sel­vit­tä­mä­tön mut­ta kieh­to­va. Lopu­ton kier­re kau­neut­ta ja kar­vaa.

Karies –teok­ses­sa itseä­ni kiin­nos­ti muo­to­jen tois­tu­vuus, meri­ro­kon ja hir­ven­ham­paan saman­kal­tai­suus. Skeit­ti­ram­pin kupees­ta poi­mit­tu tii­li tun­tui hyväl­tä kas­vua­lus­tal­ta.

Only Lovers Left Ali­ve on ajan ja rak­kau­den ker­ros­tu­ma; unoh­tu­nut, mut­ta para­dok­saa­li­ses­ti samaan aikaan ikui­ses­ti säi­löt­ty muis­to. Ruos­teen­pu­nai­set lin­nut on valet­tu beto­nin har­maa­seen.

Noc­tur­ne –veis­tok­ses­sa mina­ree­tin sipu­li­ku­po­lin kul­lan ja jalo­ki­vet kor­vaa varik­sen muna. Imat­ra­lai­sen kou­lun kokoel­miin kerät­ty lin­tu ei ole kos­kaan pääs­syt tor­nin hui­pul­le tari­naan­sa lau­la­maan.

Samoth­ra­keen navat, objet trouvé on saa­nut alku­pe­räi­sen veis­tok­sen kuu­den kap­pa­leen lisäk­si sii­pi­su­lat kur­jel­ta.

Ansa on koti­ta­louk­sien pos­lii­ni- ja lasi­ros­kaa Hel­sin­gin met­sis­tä ja hir­ven-ja jout­se­nen lui­ta.

 

My exhi­bi­tion is a col­li­sion of mate­rials that occur­red during the spring of 2020.

When Fin­land went into lock­down, I was in Joen­suu set­ting up an exhi­bi­tion. I moved through the wood­land near the cent­re of town and encoun­te­red con­struc­tion debris; conc­re­te lights with motifs from natu­re on the sur­face; magazi­nes full of ima­ges; and sto­nes. I pic­ked them up.

The exhi­bi­tion was only open for two days befo­re the world shut down. I retur­ned to Hel­sin­ki befo­re the clo­su­re of Uusi­maa, des­pi­te my ori­gi­nal inten­tion of staying in natu­re, in Eas­tern Fin­land. Now the­re was no place for me the­re. Now­he­re to lod­ge; no oppor­tu­ni­ty to meet friends. In Hel­sin­ki, I con­ti­nued to col­lect mate­rials from near­by land­fills and con­struc­tion site rub­bish skips. Natu­ral mate­rial has been pai­red with man-made ele­ments, often tho­se clas­si­fied as ‘junk’. This clash of mate­rials is repea­ted in almost all of the works.

Bru­ta­lis­tin Uni – The feat­hers of a com­mon swan sink to the sur­face of a conc­re­te cus­hion left in the woods.

Iho­ni on peh­meä – The work tells of the lon­ging for touch and, at the same time, the fear and dan­ger of a stran­ger. Work glo­ves have been col­lec­ted from the streets of Kala­sa­ta­ma.

Vesi­pu­tous­ta­lo is a com­bi­na­tion of mate­rial found in the forests of Joen­suu and the sho­res of Hel­sin­ki.

Cobra 1 ja Cobra 2  are a play with free and cont­rol­led forms, ges­tu­res of chance and order. Leat­her is clad in rein­forced conc­re­te.

Rubus Saxa­ta­lis – A radia­tor spits out hor­se hair like black heart bile. The knot is inexplicable but fasci­na­ting. An end­less twist of beau­ty and hair.

Karies – I was inte­res­ted in the frequency of sha­pes, the simi­la­ri­ty between bar­nacles and moo­se teeth. The brick pic­ked from the side of the ska­te ramp felt like a good bree­ding ground.

Only Lovers Left Ali­ve  is a layer of time and love; a for­got­ten but, para­doxical­ly, at the same time, eter­nal­ly-pre­ser­ved memo­ry. Rus­ty red birds are cast in the grey of conc­re­te.

Noc­tur­ne –The gold and precious sto­nes of the onion-sha­ped dome of the mina­ret is replaced by a crow’s egg. The bird, from the col­lec­tion of a school in Imat­ra, has never reac­hed the top of the tower to sing its sto­ry.

Samoth­ra­keen navat –The objet trouvé have recei­ved, in addi­tion to the six pieces of the ori­gi­nal sculp­tu­re, wing feat­hers from a cra­ne.

Ansa  is house­hold porce­lain and glass debris from Hel­sin­ki’s forests, and deer and swan bones.