Leena Mertanen: Dancing In The Hallway (Studio)

Untit­led 48, 2019.

Lee­na Mer­ta­nen (s. 1986) on kan­sain­vä­lis­tä huo­mio­ta saa­nut nyky­tai­tei­li­ja, joka tut­kii tyy­lil­tään tun­nis­tet­ta­vis­sa, usein suu­ri­ko­koi­sis­sa töis­sään ihmi­syy­teen, nai­seu­teen ja kult­tuu­riin liit­ty­viä nyans­se­ja. Hän yhdis­tää mie­lel­lään epä­so­vin­nai­sia ele­ment­te­jä ja laa­jaa tek­nis­tä tie­to­tai­toa tut­ki­muk­siin­sa moder­nin valo­ku­vauk­sen mah­dol­li­suuk­sis­ta rik­koen usein sii­hen liit­ty­viä totut­tu­ja kon­ven­tioi­ta. Hänen psy­ko­lo­gi­set työn­sä vili­se­vät pop-kult­tuu­ri­viit­tauk­sia, kon­teks­tis­taan irro­tet­tu­ja yksi­tyis­koh­tia ja intel­lek­tuel­lia ana­lyy­siä ihmi­se­nä ole­mi­sen tilas­ta. Hän pitää myös dadas­ta. Mer­ta­sen töi­den maa­lauk­sel­li­nen, yksi­tyis­koh­tai­nen tyy­li on saa­nut vah­vas­ti vai­kut­tei­ta ekspres­sio­nis­mis­ta, johon hän tutus­tui ute­liai­suu­des­ta 15-vuo­ti­aa­na sovel­taen myö­hem­min oppi­maan­sa valo­ku­vauk­seen. Vuon­na 2015 Mer­ta­nen hyväk­syt­tiin Cent­ral Saint Mar­tins-yli­opis­toon Lon­toos­sa, mut­ta aloit­ti aka­tee­mi­set tai­deo­pin­ton­sa Tai­dey­li­opis­ton Kuva­tai­dea­ka­te­mias­sa v. 2016 kes­keyt­täen ne pian kan­di­daat­ti­vai­hees­sa hen­ki­lö­koh­tai­sis­ta syis­tä. Mer­ta­sen töi­tä on useis­sa yksi­tyis­ko­koel­mis­sa maa­il­man­laa­jui­ses­ti. Hän­tä edus­taa Gallery104 New Yor­kis­sa, Ros­so Cina­bro Roo­mas­sa ja pian Imi­ta­te Modern Lon­toos­sa, jon­ka lis­toil­la ovat mm. Bank­sy, CB Hoyo ja Tyler Shields.

”Wild hor­ses couldn’t drag me away”. En pidä Rol­ling Sto­ne­sis­ta mut­ta epäi­len rakas­ta­va­ni hän­tä. (Päi­vä­kir­ja­mer­kin­tä 23.09.2019) Vajaa vuo­si myö­hem­min kat­son jät­ti­läs­mäi­siä vedok­sia unen­omai­ses­ta sadus­ta jois­tain, joka ehkä tapah­tui — mut­ta mis­sä? Var­muu­del­la se on traa­gi­nen. Kukaan ei kuol­lut, mut­tei myös­kään elä­nyt — vain nega­tii­vit muis­tut­ta­vat minua sii­tä, että vail­la valoa voi tapah­tua ihmei­tä. Kuo­lin kak­si ker­taa — hänes­tä ja vuon­na 2008, jon­ka jäl­keen en kuvan­nut seit­se­mään vuo­teen. Ava­sin huo­lel­la arkis­toi­dut nega­tii­vit, pin­nak­kai­set ja tes­ti­ve­dok­set muis­toi­na nuo­ruu­des­ta­ni, jol­loin rak­kaus tar­koit­ti minul­le kame­raa. Aikui­se­na en enää tie­dä. Tai­vaal­la len­tää koi­ra­pa­ris­kun­ta. Osal­lis­tun häi­hin sivus­ta­kat­so­ja­na. Hie­man alem­pa­na enke­li lah­joo ihmis­kun­taa non­pa­rel­leil­la. Tans­sin käytävässä.

Lee­na Mer­ta­nen (b. 1986, Fin­land) is a mul­ti­discipli­na­ry artist with inter­na­tio­nal expo­su­re and inte­rest who exa­mi­nes ethics, cul­tu­re, sexual roles and what it is to be in her dis­tinc­ti­ve works that often lack the con­text of time. She uses ana­lo­gue came­ras in her more concep­tual series and her­self as a model in the absurd, dark, humo­rist, emo­tio­nal self-port­raits making per­so­nal uni­ver­sal, com­bi­ning often unex­pec­ted tech­nical ele­ments and purist expe­ri­men­tal approach to modern pho­to­grap­hy. Drawing ins­pi­ra­tion from all kinds of cul­tu­ral his­to­ry inclu­ding fas­hion, music, films and lite­ra­tu­re, her visual sty­le is fil­led with popu­lar cul­tu­ral refe­rences and intel­lec­tual psyc­ho­lo­gical ana­ly­sis on the human con­di­tion. Her works are in pri­va­te col­lec­tions worldwi­de. She lives and works in Fin­land. Repre­sen­ted by Gallery104 (New York, US), Ros­so Cina­bro (Rome, Ita­ly) and soon at Imi­ta­te Modern (Lon­don, UK) which ros­ter inclu­des also names like Bank­sy, CB Hoyo and Tyler Shields.

”Wild hor­ses couldn’t drag me away”. I don’t dig Rol­ling Sto­nes but sus­pect I love him. (Dia­ry ent­ry Sep­tem­ber 23th, 2019). Almost a year later I stu­dy gigan­tic prints on a dream­li­ke fai­ry­ta­le that might have hap­pe­ned — but whe­re? It’s tra­gic, that’s for cer­tain — nobo­dy died, but neit­her lived. Only a pile of nega­ti­ves remind me wit­hout light the­re can be miracles. I died, twice — of him, and in 2008. I didn’t pho­to­graph for seven years after that. Arc­hi­ved con­tact sheets, nega­ti­ves and test prints from my youth remind me of love — as a teen it meant pho­to­grap­hy. Now I am an adult, and no lon­ger know.

A mar­ried couple of dogs fly in the horizon. I enter the fes­ti­vi­ties as a qui­et by-stan­der. A litt­le lower an angel bri­bes the human­kind with non­pa­reils. I dance in the hallway.