Paavo Halonen

Etsin tari­naa ja his­to­ri­aa käyt­tö­esi­neis­tä, tör­mään ros­kaan, lii­tän sen jat­ku­moon, teen dadaa, sur­rea­lis­mia. Työs­ken­te­ly­ni muo­vau­tuu sat­tu­man ja tun­teen kaut­ta. Teok­se­ni aut­ta­vat par­haim­mil­laan näke­mään ja koke­maan sekä his­to­ri­aa että tule­vaa. Jokai­nen teke­mä­ni työ ja näyt­te­ly muok­kaa minua teki­jä­nä.

Opis­ke­lin kuva­tai­det­ta ensi alkuun Savon­lin­nan tai­de­lu­kios­sa ja sit­tem­min Turun Pii­rus­tus­kou­lus­sa. Opet­ta­jis­ta­ni ehkä suu­rim­man vai­ku­tuk­sen teki Ismo Kajan­der. Pidem­pien kou­lu­jak­so­jen jäl­keen olen kurs­sit­ta­nut itseä­ni mm. lasin­pu­hal­luk­ses­sa, lito­gra­fias­sa, puu­piir­tä­mi­ses­sä ja kul­taa­mi­ses­sa. Paras­ta kou­lu­tus­ta on ollut itse työn teke­mi­nen, ereh­dyk­set, uuden löy­tä­mi­nen. Osa mate­ri­aa­leis­ta jota käy­tän on kul­ke­nut muka­na­ni vuo­sia, nyt jo kymmeniä,odottaen oike­aa paik­kaa ja aikaa tul­la esil­le.

Tai­det­ta ei teh­dä sei­nil­le vaan ylei­söl­le. Paik­ka voi olla odot­ta­ma­ton, näyt­te­ly voi kes­tää vain het­ken ja siir­tyä toi­saal­le. Käsi­tän kuva­ta­tei­li­jan amma­tin laa­jas­ti. Näyt­te­ly­toi­min­taa­ni ei rajoi­ta ins­ti­tu­tio­naa­li­nen hyväk­syn­tä. Tah­don naut­tia työs­ken­te­lys­tä ja tar­jo­ta teok­sia­ni eri­lai­sil­le ihmi­sil­le obscuu­reis­sa­kin tilois­sa. Näis­tä hyvin­kin eri­lai­sis­ta ympä­ris­töis­tä saan väli­tön­tä ja ter­ve­tul­lut­ta palau­tet­ta ja tar­vit­ta­vaa pers­pek­tii­viä työs­ken­te­lyy­ni. En ole löy­tä­nyt sitä yhtä totuut­ta tai yhtä tapaa ker­toa. Tie­dän mitä teen ja yht´aikaisesti olen epä­var­ma tulok­sis­ta ja tule­vas­ta. Peri­aat­tees­sa sel­ke­ään ja suo­ra­vii­vai­seen tapaan työs­ken­nel­lä vai­kut­taa kaik­ki ympä­ril­lä; vuo­den­ai­ka, kadun kul­ma jos­ta kään­nyn, avat­tu ovi. Ilmai­su kehit­tyy yhteis­työs­sä ympä­ris­tön ja ympä­ril­lä ole­vien ihmis­ten kans­sa.

I look for a sto­ry and the imprint of his­to­ry in uten­sils. I come across rub­bish and I con­nect it to the con­ti­nuum. I do dada and sur­rea­lism. My work takes sha­pe through chance and emo­tion. My art pieces help to see and expe­rience both his­to­ry and the futu­re. All of my works and exhi­bi­tions sha­pe me as an artist.

I have stu­died Fine Arts at Savon­lin­na Art High School and Tur­ku School of Drawing. Ismo Kajan­der was my teac­her, he real­ly influenced my work. After long periods stu­dying I explo­red dif­fe­rent art tech­niques such as glass­blowing, lit­ho­grap­hy, woodcut­ting and gil­ding. The best trai­ning has been lear­ning by making mis­ta­kes, fin­ding somet­hing new and unex­pec­ted. Some of the mate­rials I use have been with me for years, wai­ting for the right place and time to come to live.

Art is not made to be displayed on a wall, art is made for the people. The exhi­bi­tion venue can be unex­pec­ted, and the show may just take an ins­tant and then move on. I have a broad unders­tan­ding of the pro­fes­sion of being an artist. My exhi­bi­tions are not limi­ted by ins­ti­tu­tio­nal appro­val. I enjoy wor­king and offe­ring my works to be exhi­bi­ted for dif­fe­rent people, even in obscu­re and alter­na­ti­ve
spaces. From all of the­se cont­ras­ting envi­ron­ments I recei­ve an imme­dia­te feed­back that gives the neces­sa­ry pers­pec­ti­ve to my work. I have yet not found the one truth or one way to express it. I know what I am doing and at the same time I am unsu­re of the results and the futu­re. The expres­sion evol­ves in col­la­bo­ra­tion with the envi­ron­ment and the people around it.

Iho­ni on peh­meä, 2020. Pho­to: Ulla Kok­ki 

Smoth­ra­keen navat, 2020. Pho­to: Ulla Kok­ki

Ansa, 2020. Pho­to: Ulla Kok­ki

Pho­to: Ulla Kok­ki