Maaria Märkälä

 6.–21.12.2018

Tähän tai­de­näyt­te­lyyn liit­tyy kol­me pien­tä tari­naa:

Ensim­mäi­nen tari­na

Vii­me kevää­nä pää­tin roh­kais­tua koh­taa­maan ihmis­ten tapaa­mis­ten jäl­keis­tä aja­tus­tul­vaa ja lupau­duin maa­lauk­sen opet­ta­jak­si kol­meen eri kan­sa­lais- ja työ­väen­opis­toon. Ajat­te­lin uskal­taa lisä­tä ihmi­siä myös maa­lauk­sii­ni.

Toi­nen tari­na

9.8.2018 oli­sin halun­nut läh­teä pakoon Lap­piin, era­kok­si maa­laa­maan rus­kaa, mut­ta en tie­ten­kään pääs­syt, kos­ka oli nämä kevääl­lä luva­tut vel­vol­li­suu­det. Ker­toes­sa­ni täs­tä erääl­le nai­sel­le (joka sat­tui ole­maan tai­tei­li­jan tytär), kuu­lin hänen isän­sä usein syk­syn tul­len mat­kus­ta­neen Lap­piin juu­ri rus­kan vuok­si. Tai­tei­li­ja oli otta­nut Lapis­sa valo­ku­via ja tyt­tä­rel­le oli jää­nyt mie­leen kuin­ka pahoil­laan isä ker­ran oli ollut, kun Lapis­sa kuvat­tu vaa­lean­pu­nai­nen koi­vu oli valo­ku­vaus­liik­keen toi­mes­ta kor­jat­tu ihan taval­li­sen väri­sek­si koi­vuk­si (näin ennen valo­ku­va­la­bo­ra­to­riois­sa saa­tet­tiin teh­dä).

Kol­mas tari­na

14.8.2018 luin erään fb-ystä­vä­ni päi­vi­tyk­sen, jos­sa hän kir­joit­ti syk­syn ole­van pal­jon hel­pom­pi ottaa vas­taan, kun kai­na­los­sa on pie­ni vil­la­koi­ra. Minul­la ei ole pien­tä vil­la­koi­raa mut­ta ymmär­sin heti mitä fb-ystä­vä­ni tar­koit­ti — jotain läm­min­tä, peh­me­ää ja iha­naa ihmi­sen ja maa­il­man välis­sä. Olin vas­ta kuul­lut tari­nan vaa­lean­pu­nai­ses­ta koi­vus­ta ja mie­lee­ni tuli­kin lisäys:

”… tai jos on näh­nyt vaa­lean­pu­nai­sen koi­vun..”

Aurin­koa ja kul­taa, öljy kan­kaal­le, 96 x 81,5 cm, 2018

Vaa­lean­pu­nai­nen koi­vu, öljy kan­kaal­le, 60 x 42 cm, 2018 

Puis­to, öljy kan­kaal­le, 100 x 170 cm, 2018.